keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Miten kipu aistitaan?

Olinkin välillä unohtanut koko blogin kirjoittamisen, enkä ollut itsekään piipahtanut blogissa kuukausiin, mieltä lämmittävää oli huomata, että kävijöitä on edelleen useita kymmeniä päivässä. Kiitos siitä! Ehkä siis kirjoitan jotain uutta. Kirjoitan pari seuraavaa tekstiä kivusta.

Kivun tuntemus on aihealue, joka on viimeisen noin 15 vuoden aikana ottanut valtavia harppauksia. Minä puhuisin aihealueesta, jossa tiede on edistynyt eniten, mutta katson asiaa toki puolueellisten lasien läpi, koska minun mielestäni ihminen on vaan niin ihmeellinen kokonaisuus.

Yksi opittu asia on, että kipukokemus on aina henkilökohtainen. Eri ihmiset kokevat hyvin eritavalla saman kipua tuottavan ärsykkeen. Kipu on aivojen luoma kokemus kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Yritän tämän monimutkaisen asian tähän blogiin mahdollisimman yksinkertaisesti kirjottaa. Katsotaan onnistuuko.

Mikään ihmisen havainnoista tai kokemuksista ei ole yksioikoinen, kaikki kokemukset muodostuvat monimutkaisen prosessin kautta. Meistä luultavasti kaikki ovat nähneet erilaisia visuaalisia illuusioita. Muistetaan parin vuoden takainen mekko-case, minkä värinen kuvan mekko oli: sininen vai kultainen (se oli sininen). Normaalisti näemme asioita melko samalla tavalla, vaikka kiinnitämmekin huomiota eri asioihin.

On myös olemassa havaintoja jossa aivot tekee virhetulkintoja, kuten tämä kuva:




















Väitän, että suurin osa lukijoista näkee alemman palikan vaaleampana, vaikka ne todellisuudessa ovat saman väriset (voit todentaa asian laittamalla vaikka sormen laatikoiden väliin). Mistä siis johtuu, että aivot tulkitsevat laatikot erivärisiksi? -Se johtuu aivojen kyvystä käsitellä tietoa millisekunneissa. Aivosi noteeraa heti varjostuman, vaalentuman alemman laatikon yläosassa, tekee johtopäätöksen mistä suunnasta valon täytyy kohdistua ja arvelee alemman laatikon olevan vaaleampi. Ja vaikka olet jo todentanut testaamalla, että laatikot itseasiassa ovat samanvärisiä, aivosi väittävät sinulle vieläkin päinvastaista. Mielenkiintoista.

Aivot käsittelevät kipua samalla tavalla.

"Mitä kipu on?" vaikuttaa äkkiseltään yksinkertaiselta kysymykseltä. Joku voisi sanoa, että kehon tapa kertoa, että joku paikka on vaurioitunut. Entäs sitten amputoidun raajan haamukivut? Entäs kivuton luun murtuma?

Kivun voisi määritellä kutakuinkin näin: Kipu on epämukava tuntemus, joka saa meidät lopettamaan jotakin tai muuttamaan käytöstämme joidenkin asioiden suhteen. Emme enää ajattele kipua kudosvaurion mittarina. Kipu on erittäin kehittynyt elimistön suojamekanismi, jonka tehtävä on suojella meitä aiheuttamasta vahinkoa itsellemme.

Vartalossamme on joka puolella vapaita hermopäätteitä, jotka aistivat lämpötilaa, kemiallisia ärsykkeitä ja painetta. Näitä hermopäätteeitä kutsutaan nosiseptoreiksi, ne lähettävät vaaraviestin ensin selkäytimeen ja siitä aivoille, ne eivät kuitenkaan välitä kipua, koska kaikki kipu muodostuu aivoissa (tai ainakin tällä hetkellä se näyttää siltä).

Kipu siis ei tule nilkasta, jonka nyrjäytät vaan se on aivojen päätelmän lopputulos, paljonko kipua tässä olisi nyt hyödyllistä tuntea. Kivun määrään vaikuttaa tietenkin se viesti mitä tulee nosiseptoreista, mutta sen lisäksi kivun määrään vaikuttavat myös kaikki muut asiat, jotka tiedämme tai olemme oppineet, kuten odotukset, aiemmat vammat, kulttuuriset ja sosiaaliset asiat, uskomukset ja muu aistijärjestelmästä tuleva tieto, kuten se mitä me näemme tai kuulemme.

Aivot muodostavat kivun. Minne kipu muodostetaan ja millä voimakkuudella, on aivojen "paras mahdollinen arvaus" vallitsevasta tilanteesta, johon vaikuttaa kaikki edellä mainitut asiat. Useimmiten aivot saavat kivun paikan oikein, mutta joskus menee metsääkin, esimerkiksi suojelemme jalkaa, vaikka todellisuudessa selkä tarvitsisi suojelua.

Esimerkki:
Teen mökillä metsähommia ryteikössä flipflopit jalassa. Tunnen, että jokin nipistää jalkaani, mutta samantyylisiä nipistyksiä on tuntunut pitkin päivää ja aivoni päättävät, että se oli oksa tai joku muu harmiton raapaisu. Kipu vaimenee samantien ja metsähommat jatkuu. Kun lopulta tulen pois metsästä, huomaan jalkani turvonneen ja siinä on kaksi vierekkäistä reikää - kyy. Kipu palaa välittömästi, jalka kipeytyy ja joudun hoitamattoman kyyn pureman takia sairaalaan.
Seuraavana kesänä koen samanlaisen nipistyksen kulkiessani metsässä. Kipu on heti paljon voimakkaampaa, etsin epätoivoisesti maasta käärmettä - näen tumman kiemuran. TAAS!! Kaadun maahan ja alan kaivamaan kyypakkausta (mikä nykyisin kulkee aina mukana). Tämän tohinan aikana huomaan, että se oksa olikin keppi eikä kyy. Ei jalassa näy mitään pisteitä, ainoastaan pieni raapaisun jälki. Kipu loppuu nopeasti, enkä viitsi kenellekään kertoa metsässä käydystä kuolinkamppailusta.
Tässä esimerkissä se on kipu, joka saa minut kaatumaan maahan (että lihaspumppu menee pois päältä, eikä myrkky pääse leviämään) ja kipu on myös se joka saa minut etsimään sen kyypakkauksen (laimennetaan myrkyn vaikutusta). Kipu myös lopulta passittaa ihmisiä hakemaan apua oireisiinsa.

Aina, kun nosiseptoreita pitkin välittyy viesti aivoille, avojen täytyy pohtia:
  1. Kuinka vaarallinen tilanne on?
  2. Mitä pitäisi tehdä?
Mikäli aivot päätyvät johtopäätökseen, että tilanne on vaarallinen, kivun voimakkuus nousee. 

Tiedämme myös, että voimme nostaa kivun määrää antamalla keholle mitä tahansa viestejä, että jokin on vaarallista. Tämä on terveydenhuollon ammattihenkilöiden syytä muistaa. Australialaiset tekivät tutkimuksen, jossa henkilö oli koehuoneessa yksin ja hänelle laitettiin iholle -27 asteinen rautakappale, kaikki koehenkilöt tunsivat kipua. Mielenkiintoista oli kuitenkin, että ne joille oli samaan aikaan näytetty punaista valoa tunsivat enemmän kipua kuin ne, joille oli näytetty samaan aikaan sinistä valoa. Punainen edustaa elämässämme vaaraa ja saa aistimme toimivaan tarkkaavaisemmin.

Onko siis kivun ja itsemme suojelun kannalta aivot ainoa merkityksellinen tekijä ja ääreishermostolla ei ole mitään roolia? Ei, asia ei ole niin yksioikoinen. Nämä vaaranaistimet, nosiseptorit, toimivat ikäänkuin aivojen silminä, samalla tapaa kuin alun visuaalisessa illuusiossa. Kyllä silmät näkee, että kappaleet ovat samanvärisiä, mutta aivot tekevät silti omat johtopäätöksensä. Kun satutamme itsemme nosiseptorit ovat ensimmäisenä puolustamassa meitä, ja kaikissa tapauksissa emme tarvitse edes aivojen päätöstä itsemme suojelusta, esimerkiksi suojarefleksissä kun laitamme käden kuumalle hellalle, vedämme sen pois ennenkuin viestiä koko tapahtumasta on mennyt aivoille, kipu muodostuu jälkikäteen.

Miten kipu siis toimii tosielämässä ja oikeilla ihmisillä? Yksinkertaistettuna: mikä tahansa todiste aivoille siitä, että tilanne on vaarallinen ja jonkinlainen suojakäyttäytyminen olisi tarpeen, lisää kivun voimakkuutta. Mikä tahansa todiste aivoille siitä, että tilanne ei ole vaarallinen laskee kivun voimakkuutta. Niin yksinkertaista se on.

Kun hoidamme kipua, meidän on siis lisättävä asiakkaan turvallisuuden tunnetta. Nosiseptorit voidaan laittaa pois päältä lääkityksellä, mutta voimme hoitaa kipua myös aktivoimalla elimistön omia mekanismeja. Tässä voi käyttää mitä tahansa mikä lisää turvallisuuden tunnetta, yleisimmin opetus kivusta, harjoitteet, pysyminen aktiivisena, turvalliset ihmiset ja paikat.

Tehokas tapa hoitaa kipua on häirintä. Eli tehdä aivoille jotakin mielenkiintoisempaa tekemistä kuin kipu. Kivun tutkimisen johtava professori, Lorimer Moseley, sanoo että ainoastaan tajuttomana tai kuolleena oleminen on tehokkaampaa kivun hoitoa, kuin aivojen häirintä. Puhumme asiasta lisää seuraavassa blogissa.

Seuraavassa blogissani käsittelen kroonista kipua ja sen kanssa toimeen tulemista. Kroonisessa kivussa kivunaistimismekanismit (onkohan se yhdyssana?) herkistyy ja häiriintyy, meistä tulee ylisuojelevia kivuliasta aluetta kohtaan. Krooniseen kipuun ei ole lähes koskaan nopeaa ratkaisua vaan se on matka, jossa aivot pitää ohjelmoida uudelleen.


Kiitos lukemisesta! Lopussa vielä pari hyödyllistä videota kivun toiminnasta.


-Jussi Kurronen
@ftkurronen

TEDxAdeleide  Lorimer Moseley - Why Things Hurt? (Youtube)
Ja samaa asiaa hieman laajemmin:
Lorimer Moseley: Pain. Is it all in mind? (Youtube)

Ja mikäli kivun syvällisempi ymmärtäminen kiinnostaa tai olet alan ammattilainen, suosittelen
Lorimer Moseley, David Butler: Explain pain -kirjaa