torstai 4. kesäkuuta 2015

Keitä me olemme ja mihin me menemme?

Ensimmäisen kerran kuulin sen jo ammattikorkeakoulussa lehtorilta: "Ei fysioterapialle ole ruutua tulevaisuudessa, Personal Trainerit vievät meidän työt.". Sen jälkeen olen kuullut sen tasaisin väliajoin, milloin mistäkin, jopa arvostetut kouluttajat ovat yhtyneet näkemykseen. Personal Trainereilla on brändi, ne tietää harjoittelusta, eihän me tiedetä siitäkään - ei tiedetäkään. Jos ihmiset haluavat harjoitella he menevät pt:lle ja jos he haluavat passiivista hoitoa he menevät hierojalle. Fysioterapeutit tuntuvat mukisematta nielevän tämän näkemyksen, mutta ollaan nyt terveyskeskuksissa ja fysikaalisissa hoitolaitoksissa vielä kun joku meitä suostuu siellä roikottamaan.

Eräs työntekijäni haki nyt tänä keväänä fysioterapiaa opiskelemaan ja esitti minulle kysymyksen "Mitä vastaan, kun haastattelussa kysytään, mitä fysioterapia SINUN mielestäsi on", vastasin että jutellaan huomenna paremmalla ajalla, mitä minä siihen kysymykseen vastaisin. Vanhempi kollegani kuuli tämän ja vastasi "Ei niitä Jussi siellä koulussa kiinnosta minun tai sinun mielipiteet, mitä tämä työ on, kannattaa katsoa minkä näköinen haastattelija on ja vastata, mitä hän haluaa kuulla.". Totesin itsekin, että luultavasti se on fiksuinta, niinhän minäkin tein aikanaan (Ilmoitin hakeutuvani geriatriseen fysioterapiaan, koska tulen niin hyvin vanhusten kanssa juttuun). Mutta olen nyt ollut alalla jo useamman vuoden, toiminut parissa eri yrityksessä, joissa olen aitiopaikoilta saanut seurata alamme kehitystä. Oli pakko miettiä, mikä meidän ruutumme nyt oikeasti on.

Luin muutama päivä sitten yhden amerikkalaisen fysioterapeutti-bloggarin tekstin aiheesta ja se on ehkä paras ammatillinen kirjoitus, minkä olen ikinä lukenut. Se teksti innoitti minut tämän blogin pitämiseen. En referoi tekstiä kokonaan, mutta lainaan sitä jonkin verran ja pohdin hieman, miten voisimme lisätä fysioterapian suosiota Suomessa.

Yhdysvalloissa kivun aiheuttaman toiminnanvajauden kustannukset on vuosittain 560-635 miljardia dollaria. Vertailukappaleena tähän voi todeta sydänsairauksien maksavan 309 miljardia, syöpä 243 miljardia ja diabetes 188 miljardia. Eli kivun aiheuttaman toiminnanvajauden kustannukset on lähes yhtä paljon, kun nämä kolme suurta ongelmaa yhteensä. Mihin me fysioterapeutit oikeastaan kouluttaudumme? Meillä on tieteeseen perustuva ammatti, joka on keskittynyt juuri kivun aiheuttamien toiminnanvajauksien hoitoon. Meillä on tietokannat, joissa on satojatuhansia tutkimuksia, jotka näyttävät mihin me pystymme. Meillä on näyttöä että fysioterapialla voimme merkittävästi vähentää alaselkäkivun aiheuttamia terveydenhuollon kustanuksiavoimme kuntouttaa jopa kokonaisia rotator cuff repeämiä ilman leikkausta, voimme vähentää tarvetta polvileikkauksille, listaa voisi jatkaa pitkällekin, mutta tässä vielä joitakin esimerkkejä. Näitä tutkimuksia on tehty ja tehdään koko ajan. Sen pitäisi ehdottomasti vaikuttaa koko terveydenhuollon organisointiin.

Fysioterapian tehokkuus, riskit ja kustannukset, ovat kaikki ylivoimaisella tasolla verrattuna leikkauksiin ja lääkehoitoihin, kun puhutaan erittäin suuresta osasta tuki- ja liikuntaelinongelmia. Miksei lääkärit ohjaa kaikkia, joiden kuntoutuksesta meillä on vahvaa näyttöä suoraan fysioterapiaan? Miksei asiakkaat suoraan hakeudu fysioterapeutille? Mikä vetoaa uskomushoidoissa? Hyviä kysymyksiä, johon voi mielestäni vastata yhdellä lauseella: Ihmiset eivät tiedä, jos emme kerro. Olemme tyytyneet työskentelmään omissa pienissä pajoissamme ja asiakkaita lienee suurimmalla osalla ihan suht hyvin. Ei lääkäreillä ole aikaa seurata sitä loputonta tiedon virtaa, mitä fysioterapiatutkimuksesta tulvii. Ihmiset eivät välttämättä edes tiedä mitä fysioterapia on, siihenkin kysymykseen saa meistä jokainen varmaan silloin tällöin vastata ja olen kuullut ihmisen kertovan olevansa menossa hierontaan, kun menee fysioterapiaan. Se minkä uskomushoidot osaa hyvin, niin pitää isoa meteliä itsestään, vetoavia tarinoita, miten joku yksittäinen ihminen tuli kuntoon sattumalta oikeaan aikaan. En minäkään ole koskaan kylillä mainostanut tai nettiin kirjoittanut vetoavaa tarinaa, että olipa muuten hyvin kuntoutettu lonkka. Pitäisikö meidän? -Ehkä, jos se lisää ihmisten tietoisuutta.

Suurin karhunpalvelus mitä voimme fysioterapialle tehdä, on piiloutua hyvien tutkimustulosten taakse. Monet asiakkaat hakevat päällekkäisiä hoitoja lääkkeistä, uskomushoidoista tai kuvista, vaikka ovat jo fysioterapiahoidossa. Itselläni oli joku aika sitten asiakas, joka oli minulla ollut pari viikkoa hoidattamassa "Trochanter bursiittiia", joka minun mielestäni näytti enemmän gluteus jänteiden tendinoosilta. Asiakas meni hakemaan bursiittiin kortisoni piikin, vaikka olin jo kolme kertaa nähnyt asiakasta. Se oli kriittisen itsetarkastelun paikka, miksi en ollut onnistunut luomaan asiakkaaseen niin syvää luottamussuhdetta, että asiakas olisi uskonut minuun ja suorittamaani fysioterapiaan, kortisoni ei ollut suosituslistani kärjessä. Jos ongelma olisi sopivasti siitä parin viikon sisällä parantunut, olisiko hän kertonut kaikille tutuilleen, että lonkan lateraalisivun kipuihin kortisoni on paras mahdollinen hoito? Kriittinen itsetarkastelu jokaisen asiakkaan jälkeen olisi paikallaan: mikä meni hyvin, mikä meni huonosti, tiedänkö tästä asiasta riittävästi, olenko minä oikea henkilö hoitamaan kyseistä asiakasta, ymmärrämmekö asiakkaan kanssa toisiamme. Myönnän, unohtuu itselläkin arkikiireissä toisinaan.

Sanojen asettelulla ja sillä mitä sanomme asiakkaille on iso merkitys. Jos kuuntelemme mitä asiakkaat meille sanovat ja liitämme sen tiedon murusiin teoriatiedostomme, kerromme asiakkaalle miltä se tilanne meidän mielestä näyttää ja mitä ongelmasta ajattelemme, on suunta jo hyvä. Jos sen lisäksi vielä arvioimme jokaisen asiakkaan kriittisesti, emmekä yritä ylittää omia kykyjämme, niin uskon vahvasti että fysioterapian kokonaissuosio (ja kansanterveys) lähtisi kasvuun. Näitä teoriatiedonmurusia meidän tulisi poimia kollegoiltamme, lääkäreiltä, internetistä ja joka puolelta mistä niitä on saatavilla. Lopulta kysymys on kuitenkin asiakaspalvelutilanteesta ja asiakkaan ongelman ymmärtämisestä. Pari vuotta sitten julkaistiin tutkimus, mikä on fysioterapeutin ja asiakkaan välisen suhteen merkitys alaselkäkivusta paranemiseen. Tulos on mielenkiintoinen, muttei yllättävä.

Minun mielestäni meidän fysioterapeuttien olisi aika nostaa pää pensaasta, suoristaa selkä, olla ylpeitä ammatistamme ja vallata isompi ruutu terveydenhuollonpalveluista. Fysioterapia on kutsumusammatti ja tässä yhteydessä en tarkoita sitä, että sillä ei voisi ansaita kohtuullista elantoa. Vaan tarkoitan sitä, että meidän tulisi kokoajan pitää tietämyksemme ajantasalla, kelkasta jääminen on pahinta mitä voimme ammatillemme ja kollegoillemme tehdä.

Lopetetaan kilpailu ja jaetaan tietoa, se lisää myös työtä - meillä kaikilla.


-Jussi Kurronen

P.S. Ainakaan robotit ei todennäköisesti tee meidän työtä tulevaisuudessa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti